En opi – enkä voi mennä kouluun. Vai voinko?

Suomessa on uskomattoman paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, ettei mikään koulutus ole heitä varten. He eivät halua hakeutua minkäänlaiseen koulutukseen, eivät suostu keskustelemaan asiasta eivätkä keskustele mielellään minkäänsortin opettajan kanssa mistään asiasta. Jotkut kuitenkin ajautuvat työvoimapoliittisiin koulutuksiin tai työvalmennukseen. Osa tulee sinne pakosta. Osa siksi, että tuki katkeaa. Osa tulee vaikkapa hankkimaan ylläpitokorvauksia, joilla voi ostaa talvitakin. Mutta että he oppisivat jotain – mahdoton ajatus!

Miksi oppimisesta tulee mörkö?

Suomessa oppiminen kytketään kouluun. Aivan liian monella on koulusta – ja sitä kautta oppimisesta – huonoja kokemuksia. Opettamisen tavat, siis kouluissa noudatettava pedagogiikka, ovat olleet pitkään hyvin samankaltaiset. Opetus on perustunut kirjallisiin aineistoihin ja lukemiseen, mahdollisesti asioiden opettelemiseen tietyllä kaavalla toteutettaviksi. Oman oivaltamisen ja käsillä tekemisen merkitys on ollut pieni ja toiminnallisuus on keskittynyt tietyille oppitunneille. Pitkään noudatettiin myös tiukkaa oppiainejakoa, joka kahlitsi opetuksen koulun peruskaavaan.

Monille kouluopetuksen piintyneet tavat ovat olleet myrkkyä. Eniten itselleni on jäänyt mieleen (niin kansakoulusta, yläasteelta, lukiosta kuin yliopistostakin) keskittyminen virheisiin ja siihen mitä kaikkea vielä pitäisi omaksua. Alkuun hitaana lukijana ja erityisesti kirjoittamisen kanssa takkuavana, tunsin olevani aina opettajien hampaissa. Jos ongelmani olisivat olleet vielä vähän isompia – tai jos kotona ei olisi tuettu koulutyössä ja rakennettu mahdollisuuksia myös onnistua, kouluvastaisuudelle olisi ollut hyvät ainekset.

Pelastuin siis kodin ja hyvän muistini ansiosta. Sain negatiivisten lisäksi koulusta myös positiivisia kokemuksia eikä ”mörköefektiä” päässyt syntymään. Mutta olepas vilkas ja toimelias, huono lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan (niihin minun hahmotushäiriöni ainakin vaikutti), eroa porukasta ja käyttäydy, pukeudu tai puhu vähän huonommin tai eri tavoin; ”mörköefekti” on todennäköinen.

”Mulla vaan meni sukset ristiin….”

Peruskoululaisella ei ole varaa siihen, että sukset menevät ristiin opettajan kanssa. Koska oppivelvollisuus. Koulussa olet, teitpä mitä tahansa. Tämä suksien ristiin meneminen kuitenkin vaikuttaa arviointiin ja sitä kautta mahdollisuuksiin hakeutua toisen asteen koulutukseen. Hyvällä onnella saattaa sattua niin, että yhteisvalinnassa osuu rastit kohdalleen ja pääsee opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa. Tai saa opettajan, joka osaa vetää oikeasta narusta.

Karumpi ja tavallisempi tarina on se, että ajautuu väärälle alalle. Kiinnostuksen hiipuessa lintsaaminen lisääntyy ja vähitellen opinnot jäävät. Tähän saakka ammatillisen koulutuksen rahoitus on pitänyt huolen lopusta syrjäyttämisestä: olet nimellisesti koulun kirjoilla, koska oppilaitoksen rahoitus perustuu opiskelijatyöpäivien määrään. Kukaan ei ole välittänyt siitä, paljonko poissaoloja kertyy – vasta etsiydyttäessä jotakin kautta etsivän nuorisotyön tai työpajan asiakkaaksi paljastuu, että hups! olenkin koulussa vielä kirjoilla. Toki aina voi jäädä myös ilman opiskelupaikkaa…

Toinen tavallinen tarina on se, että näytössä tai työpaikkaoppimisen yhteydessä välit ohjaavaan opettajaan katkeavat niin kokonaan, ettei tutkinto tule koskaan valmiiksi. Yllättävän usein tämä tapahtuu opintojen loppuvaiheessa, kun pitäisi päästä omille siiville. Ammatti jää saamatta ja työpaikat haaveeksi. Mitä väliä?

En opi

Monet näistä ja erinäisistä muista syistä ilman ammatillista tutkintoa jääneet kokevat, että ovat kykenemättömiä oppimaan. Silti he saattavat harrastaa tasolla, jota voi pitää täysin ammattimaisena – tai he saattavat olla monipuolista ammattitaitoa vaativassa työssä, jonka ovat opetelleet käytännössä lähes itse. Mutta että kouluun, mutta enhän minä opi mitään!

Oppiminen on paljon vanhanaikaista (toivottavasti niin saa jo sanoa) kouluoppimista suurempi kokonaisuus ja sen voi tehdä yksilöllisellä, juuri itselle sopivalla tavalla. Osaamisperusteiset tutkinnot antavat jokaiselle vapauden opetella asiat miten itse haluaa. Jokainen on kykenevä oppimaan – ja monet, jotka sanovat etteivät opi, ovat mestareita jollain alalla. Siksi oppimisen ja ammatillisen osaamisen käsitteitä tulisi laventaa entisestään ja luoda aktiivisesti uusia mahdollisuuksia niille, jotka eivät omien sanojensa mukaan opi.

Osaamistodistuksen merkitys

Työvalmennuksessa on varmasti yliedustettuna tämä ”en opi mitään” -porukka. Siitä huolimatta viimekin vuoden aikana heille kirjoitettiin vähintään 500 osaamistodistusta ammatillisesta osaamisesta. Kyse ei siis ole itse oppimisesta, vaan siitä, miten sitä tuetaan ja miten sen tuloksia havainnoidaan ja dokumentoidaan. Moni, joka pitää itseään osaamattomana on yllättynyt siitä, miten paljon ammatillista osaamista elämän varrella on (muualla kuin koulussa) kertynyt.

Osaamisperusteisuus ei erittele sitä, miten ja millä tavalla osaaminen on opittu – vai onko se ollut olemassa vaikka synnynnäisesti. Tekemistä ei arvioida opettelun tai sen tavan mukaan, vaan sen mukaan, miten kukin asiat hallitsee.

Todistuksen saaminen ammatillisesta osaamisesta käytännön tehtävissä avaa monelle oven, jonka he ovat luulleet iäksi sulkeneensa. Nyt on mahdollisuus suorittaa tutkinto tekemällä sitä tavallista työtä, josta itse pitää ja johon on tottunut. Tai oppisopimus ja sitä kautta koulunkäynti onkin mahdollista omassa työssä. Siinä myös työpaikkaohjaus tasoittaa, vaikka sukset meinaisivatkin mennä opettajan kanssa ristiin.

Kouluun, joka on riittävän erilainen, onkin vallan mukava mennä.