Suomen vankiloissa ja tuetussa työssä on keskimääräistä enemmän niitä, jotka kärsivät oppimisen ja keskittymisen ongelmista. Miksi minä pystyin käymään lukion kohtuullisella menestyksellä ja selvitin korkeakouluopinnotkin – jos en nyt vaivatta, niin kuitenkin? Pidän itseäni oppimiskyvyltäni keskinkertaisena oppijana, jota kyllä hyvä muisti ja kyky kokonaisuuksien hahmottamiseen auttavat. Toimin vaivatta opetustehtävässäkin (ainakin omasta mielestä) suhteellisen onnistuneesti – ja pystyn hoitamaan nykyisenkin kehittämistehtävän….
Itse ajattelen niin, että jokaisella on mahdollisuudet oppia uutta. Jokaisella on ominaisuuksia, jotka tukevat oppimista, mutta jokaisella yksilöllä on erilainen yhdistelmä. Yksi oppii parhaiten lukemalla, toinen kuulemalla ja kolmas tekemällä. Ongelmana meillä, oppimisvaikeuksista tai keskittymisvaikeuksista kärsivillä on se, että koululaitos ei tue millään tavalla meidän tapaamme opetella asioita. Opetusta hoidetaan tavallisimman oppimisen tavan, näkemisen avulla ja kautta. Näin meille jää suuri joukko ihmisiä, jotka eivät koko kouluaikanaan pysty täyttämään niitä mahdollisuuksia, jotka omaavat. Vain koska eivät pysty toteuttamaan omaa oppimisstrategiaansa.
Minun mielestäni koulutusjärjestelmäämme tulisi kehittää siten, että jokainen oppija voisi saada sellaista opetusta ja valmennusta, että hän voisi täyttää oman potentiaalinsa ja kasvaa niihin mittoihin, joiden saavuttamiseen hänellä on mahdollisuudet. Tänä päivänä meillä on kouluissa valtava määrä omaan tasoonsa ja mahdollisuuksiinsa nähden alisuoriutuvia oppijoita.
Tarvitsemme enemmän tekemällä oppimista, uusia oppimisympäristöjä, uusia tapoja osoittaa osaamista, uusia osaamisen dokumentoinnin tapoja, jotta alisuoriutujat saavuttavat oman oikean tasonsa. Tästä on kyse opinnollistamisessa. Tavoitteena on tunnistaa erilaisia oppimisen mahdollisuuksia ja tapoja ja kehittää sellaisia osaamisen dokumentoinnin tapoja, joiden avulla näissä oppimisympäristöissä saavutettu, nyt vielä näkymätön osaaminen, saadaan näkyväksi.
Edellytys sille, että näin voidaan tehdä, on osaamisperusteisuus. Eihän sillä ole väliä kuinka olet oppinut lukemaan, jos osaat lukea – vai onko? Samoin ei sillä ole juurikaan väliä, kuinka olet oppinut huoltamaan mopon tai auton, jos kerran osaat sen tehdä ja homma ja ajopelikin toimivat. Aikaisemmin ammatillisessakin koulutuksessa tuijotettiin tuntimääriä ja harjoittelukertoja – nyt voidaan huomioida yksilöiden erot oppimisprosessissa ja arvioidaan vain osaamisen tasoa. Tämä on suuri askel kohti tasa-arvoisempaa koulutusjärjestelmää, jossa erilaiset oppimisen tavat eivät vaikuta enää tutkintosuorituksen arviointiin.
Tämä on askel kohti tilannetta, jossa jokainen voi opetella asiat omalla tavallaan saaden näytön kautta oman osaamisensa arvioitavaksi. Tämä parantaa erilaisten oppijoiden asemaa koulutuksessa ja tekee alisuoriutujien osalta omia kykyjä vastaavan suoriutumisen mahdolliseksi. Olemme kuitenkin vielä kaukana tilanteesta, jossa vallitsisi tässä suhteessa tasa-arvo.
Osaamisen tunnistaminen työvalmennuksessa ja muissa toiminnallisissa ympäristöissä tuo tasa-arvoisuuden tavoitteen hieman lähemmäksi. Oma käsitykseni on, ettei kukaan menesty koulussa huonosti tahallaan – siihen on aina jokin syy. Ellei tuota syytä koulussa tunnisteta, joutuu oppija vailla omaa syytään huonoon valoon. Maassamme on valtava määrä ihmisiä, jotka ovat tottuneet pitämään itseään tyhminä siksi, ettei koulutusjärjestelmämme ole tunnistanut muuta syytä siihen, ettei koulu maistu.
Suomessa tarvitaan koulutusjärjestelmään suuria muutoksia – niitä tapahtuu koko ajan ja tilanne muuttuu. Mutta auttamattoman hitaasti. Jospa opinnollistamiseen suunnatut kehittämispanokset osaltaan nopeuttaisivat kehitystä, joka antaisi mahdollisuuden niille oppijoille, jotka eivät menesty koulussa, turhaantuvat ja katoavat työpajoille, tilastojen täytteeksi tai vankiloihin. Meidän pitää löytää uusia tapoja – ne ovat varmasti nykyistä edullisempia.