Ammatillinen peruskoulutus kolmevuotisesta kaksivuotiseksi.

Ammatillisen koulutuksen ”höttöaineista”, yhteisistä tutkinnon osista voitaisiin luopua, jotta työllistyminen nopeutuisi.

Suomalaisten nuorten perusosaamisen taso on romahtanut.

Ammattikoulusta valmistuneet nuoret eivät osaa niitä taitoja, jotka työelämässä vaaditaan. Heitä ei voi ottaa töihin yrityksiin.

Kaikki nämä väitteet on esitetty viimeisen puolen vuoden aikana – useammin kuin kerran eri muodoissaan. Samaan aikaan koulutuskentällä isot koulutuksen järjestäjät irtisanovat opetushenkilöstöä, peruskoulut kamppailevat tukea tarvitsevien oppilaidensa kanssa ja joillakin aloilla kärsitään työntekijäpulasta. Ehdotukset koulutusmaailman korjaamiseksi tuntuvat tällaisesta vuosikymmeniä alalla toimineesta aina vain hullummilta – erityisesti ne ehdotukset, jotka ovat mediassa näkyvimmin esillä. Keskityn nyt ammatilliseen koulutukseen ja työllisyyteen – omaan leipälajiini.

Osaamisperusteisuus ammatillisen koulutuksen perustana – toteutus ontuu?

Nykyisen ammatillisesta koulutuksesta annetun lain mukaisesti ammatilliset tutkinnot ovat osaamisperusteisia. Se tarkoittaa, ettei tutkinnon suorittamista ohjaa osaamisen kerryttämiseen oppilaitoksessa kuluva aika, vaan osaaminen. Osaaminen voidaan hankkia missä tahansa, millä tavalla tahansa ja missä ajassa hyvänsä. Opintoja aloitettaessa laadittava henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma määrittää, kauanko kukin opiskelija oppilaitoksessa viipyy.

Jos opintojaan aloittavalla henkilöllä tunnistetaan olevan tutkintovaatimusten mukaista osaamista, sen hankkimiseen ei enää oppilaitoksessa kuluteta aikaa. Opinnoissa keskitytään sen osaamisen hankkimiseen, joka puuttuu. Näin opinnot voivat kestää hyvinkin vaihtelevia aikoja – riippuen oppilaitoksen mahdollisuuksista tarjota joustavia ja yksilöllisiä ratkaisuja.

Yksilöllisten opinpolkujen osalta tasapainoillaan toisaalta oppilaitokselta vaadittavan yhteisöllisyyden ja tasapuolisuuden, toisaalta yksilöllisten oppimisjärjestelyjen ja riittävän yksilöllisesti rakennetun tuen välillä. Pitää kuulua porukkaan, mutta silti olla mahdollisuus edetä opinnoissa omien edellytysten mukaisesti. Käytännössä usein käy niin, että osalle opiskelijoista ei ole tarjolla joustavaa mahdollisuutta edetä oman osaamisensa mukaisesti – jolloin heille jää päiviin hyppytunteja tai tyhjiä päiviä, kun toiset opiskelevat heidän jo hallitsemiaan taitoja.

Opiskelijat eivät valmistuttuaan osaa työelämän vaatimia taitoja

Hyvät pärjäävät aina. Heillä on vaihtoehtoisia tapoja oppia työelämän vaatimia vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja, jolloin heistä tulee helposti niitä työnantajien suosimia ”hyviä tyyppejä”. Paljon tukea tarvitseville järjestelmämme luo tiukemman ja pysyvämmän turvaverkon, joka kantaa opiskeluajan ylikin. Hankalimmassa asemassa ovat ne, joiden avuntarve on pienempi, mutta silti altistaa heikoille opintosuorituksille, koulukiusaamiselle ja muille lieveilmiöille. Osan kohdalla ne johtavat vakavampiin seurauksiin, osan kohdalla ehkä vain hiljaiseen vetäytymiseen.

Ne, joilla on vaikeuksia kuulua porukkaan, tarvitsevat yhteisöllistä tukea selviytyäkseen opinnoistaan ja työllistyäkseen. Nuoruuden epävarmuus vaihtuu vuosi vuodelta syvenevään syrjäytymiskehitykseen liian monen kohdalla ja epäonnistumisen kierre syö nuoruuden toiveikkuuden ja uskon omaan pärjäämiseen. Tämä porukka ei todellakaan saavuta niitä työelämän vaatimia taitoja – joista muuten hyvin suuri osa on omaksuttavissa juuri nyt moitittujen yhteisten opintojen avulla. Niitä taitoja tarvitaan jokaisella ammattialalla – ja näiden yleisten valmiuksien avulla me pystymme hallitsemaan arkeamme, työllistymään ja tulemaan toimeen toinen toistemme kanssa. Niistäkö pitäisi säästösyistä luopua?

Mikä avuksi?

Koulujen ja oppilaitosten tehtävä on auttaa oppimaan elämässä tarvittavat taidot ja tiedot. Osittain siksi muuttuvat toimintaedellytykset haastavat koulutussektoria. Koulutusalan keskustelussa on jo tuotu esille se, että onnistuminen osaamistason nostamistavoitteessa vaatii muiden sektoreiden apua koulutustehtävässä onnistumiseen. Monet asiantuntijat ovat todenneet syrjäytymiskehityksen alkavan jo päiväkodissa – ja tästä syntyy monen lapsen ja nuoren elämään itseään toteuttava ennuste. Jotta oppivelvollisuusuudistus voisi onnistua, tarvitaan nyt monipuolisempi näkemys oppimiseen ja onnistumiseen. Jos jokaisen pitää pystyä suorittamaan peruskoulun jälkeinen tutkinto, suhtautumistapaamme on pakko muuttaa.

Hyvät perustaidot ovat osaamistason nostamisen avainkysymys. Oikeanlaisella oppimisen tuella jokaisen on mahdollista oppia lukemaan, laskemaan, puhumaan ja käyttämään tietokonetta. Monille riittävän tason saavuttaminen aiheuttaa haasteita, jotka johtuvat hyvin monenlaisista syistä. Yhteiskunnan tehtävänä on käsittääkseni pystyä luomaan sellaiset edellytykset, että jokainen lapsi, nuori ja aikuinen pystyy pääsemään tässä suhteessa omaan parhaaseensa. Nyt tämä ei toteudu, vaan moni jää kamppailemaan haasteidensa kanssa yksin.

Valtaosa nuorista suoriutuu oppivelvollisuuden suorittamisesta. Mutta on monia syitä, joiden vuoksi osa putoaa. Jokainen keskeyttämisuhan alla kamppaileva nuori on yksittäistapaus, jonka ongelmien kirjo on monimutkainen kokonaisuus. Kouluilla ei välttämättä ole keinoja selvittää taustoja ja ratkaista tilannetta – silloin tarvitaan muitakin palveluja tueksi. Kaikki eivät tarvitse lääkitystä tai sosiaalipalveluja. Monen kohdalla tarvitaan läheinen aikuinen, joka pystyy tukemaan nuorta koulu- ja opintopolulla ja rakentamaan luottamuksen omiin kykyihin. Mitä pitempään yksinäinen ongelmien kanssa seilaaminen jatkuu, sitä enemmän apua tarvitaan tilanteen korjaamiseksi. Keitä nämä aikuiset ovat?

Nuorisotyö ja työpajatoiminta avuksi

Koulunuorisotyöstä on tullut vähitellen yhä merkittävämpi osa koulujen palvelukokonaisuutta. Peruskoulunsa päättäneiden palvelutarjottimella tarjolla on lisäksi Ohjaamopalvelut, etsivä nuorisotyö ja nuorten työpajatoiminta, joiden avulla on mahdollista kartoittaa ja ratkaista ongelmavyyhtiä. Usein epäonnistumisen kierre on palveluihin hakeuduttaessa jo kestänyt vuosia eikä helppoja ratkaisuja ole. Ehkä pahin seuraus koulutukseen liittyvistä ongelmista on täydellinen itsetunnon menetys.

Nuori, joka tuntee itsensä pysyvästi toisia huonommaksi, on helposti se työporukasta vetäytyvä, uusi työntekijä, joka ei pärjää työmaalla, vaikka tutkintotodistus taskusta löytyisikin. Hän voi olla myös se opiskelija, joka käyttää amiksen vapaammat opiskelujärjestelyt jättämällä menemättä tunneille, vetäytymällä syrjään kaikesta ja tuntemalla itsensä niin huonoksi, että ei kannata edes yrittää. Pedagogisesti ajatellen hänen sisäinen motivaationsa opiskeluun on jo hävinnyt eikä ulkoisellakaan enää niin ole väliä, kaikkihan on menetetty kuitenkin. Eikä mulla oo kavereitakaan. Eikä vanhemmatkaan välitä.

Nuorten työpajatoiminta on tarkoitettu juuri hänelle. Siellä on aikaa, osaaminen ja keinot, joilla motivaatio voidaan pikku hiljaa herättää. Yksi näistä keinoista on osaamisen tunnistaminen. Monet käsistään taitavat nuoret osaavat tehdä, vaikka lukeminen olisikin vaikeaa. Vahvuudet pitää tunnistaa ja dokumentoida riittävän uskottavasti, jotta itsetunto vahvistuu ja halu oppimiseen taas herää. Jos haluaa, niin oppii. Jos ei halua, ei opi. Itse uskon jokaisen haluavan oppia – mutta nykyinen koulutuskeskustelu ei todellakaan herätä kenenkään motivaatiota nousta perustaitovajeen kuopasta. Työpajalla osataan herättää halu tehdä, toimia ja oppia.

Säästetään luopumalla päällekkäisyyksistä

Mitä jos? Osaamisen kehittämisessä käytettäisiin hyödyksi kaikki mahdollinen osaaminen, tunnistettaisiin kaikkien vahvuudet ennen heikkouksia ja rakennettaisiin niiden varaan.

Mitä jos? Ammatillisessa koulutuksessa tunnistettaisiin aiemmin hankittu osaaminen ja keskityttäisiin rakentamaan tutkinnon mukaista osaamiskokonaisuutta jo olevan osaamisen varaan riippumatta siitä, onko osaaminen opittu itse tai onko se hankittu harrastuksissa tai vaikka nuorten työpajalla.

Mitä jos? Tutkinnon suorittamatta jättänyt aikuinenkin saisi osaamisensa tunnistettua ja pystyisi näyttämään osaamisensa näytöissä niin, että voisi työllistyä näytöin suorittamiensa tutkinnon osien ja osaamistodistustensa avulla.

Mitä jos? Koulutusta ja opintoja pelkäävät uskaltaisivat käyttää jatkuvan oppimisen palveluja, suorittaa tutkintoja ja niiden osia ja uskaltaisivat sitä kautta asettaa itselleen työllistämistavoitteen ja lähteä töihin.

Mitä jos? Työvoimapula-alojen työnantajat tunnistaisivat työpaikkojensa oppimismahdollisuudet ja voisivat sen kautta rekrytoida puuttuvan työvoiman ja saada itselleen osaavia työntekijöitä.

Mitä jos? Osaamistodistustoiminnasta ja tunnistetuista oppimisympäristöistä tulisi osa ammatillisen koulutuksen kokonaisuutta, joka helpottaisi niiden tilannetta, joille toisen asteen koulutuksen haasteet osoittautuvat oppilaitoksen kautta hankaliksi.

Mitä jos näin pystyttäisiin katkaisemaan syrjäytymisen kierrettä ja luomaan uusia mahdollisuuksia – ja luopumaan työpajatoiminnan, oppilaitosten ja työvalmennuksen päällekkäisistä palveluista ja luomaan niistä yksi palvelukokonaisuus. Uskon, että sillä säästettäisiin enemmän kuin kategorisella kaksivuotisella ammatillisella perustutkinnolla – ja osaamisen laajuudesta tai tasosta ei tarvitsisi tinkiä.