Olen keskustellut vuosien aikana satojen ihmisten kanssa, jotka ensimmäisenä päivänään koulutuksessa kertovat, että eivät osaa mitään. Millainen sellainen ihminen on? Ihan tavallinen suomalainen, hyvin usein jo aikuinen, jonka kokemukset oppimisesta ja opetetuksi tulemisesta ovat – no, huonoja. Hänelle on osattu kertoa se, mitä hän ei osaa ja missä hänen pitäisi kehittyä. Ja samalla unohdettu kertoa, mitä hän jo osaa.

Monet ”osaamattomista” ovat koulussa joutuneet naurunalaisiksi, kun eivät osaa kirjoittaa tai lukea. Toiset ovat olleet vilkkaita eivätkä ole osanneet olla paikallaan. Joillekin koulun tarjoama tapa oppia on ollut niin vieras, että he ovat paenneet päiväuniin ja kokeneet olevansa irrallaan kaikesta. Muualla kuin koulussa he ovat voineet harrastaa, toimia ja tehdä monia asioita paremmin kuin useat muut. Mutta he eivät koe osaavansa mitään.

Kun suomalaista aikuista pyydetään kertomaan, mitä hän osaa paremmin kuin muut, hän hämmentyy. Jos kysyisit, mitä en osaa, pystyisin vastaamaan paremmin, hän ehkä sanoo. Miksi meidän on niin vaikeaa havaita ja eritellä niitä asioita, jotka tiedämme osaavamme.

Vaatimattomuusko muka kaunistaa. Tämän päivän työelämässä pitää olla vahva ja osaava (ja mielellään vielä kauniskin, mutta se on sivuseikka). Pitää osata kertoa omista kokemuksistaan ja vahvuuksistaan ja siitä, miksi juuri minut pitää palkata tähän hommaan. Se on suomalaiselle vierasta ja vaikeaa. Kouluissa arviointimme perustuu luokitteluun ja sen havainnointiin, mikä vielä erottaa suorituksen täydellisestä. Usein kouluarvioinnista tulee itseään toteuttava ennuste, ei vähiten siksi, että arvioiduksi tullut uskoo itsekin olevansa tyydyttävän tason oppilas.

Hyvä oppimisilmapiiri rakentuu onnistumisista. Jos oppimisesta saatu palaute on pääosin kehittävää  eikä onnistumisia korosteta, motivaatio oppia katoaa. Syntyy vähitellen tilanne, jossa oppija ja oppimista ohjaava taho eivät enää keskustele keskenään, vaan ovat jatkuvassa sotatilassa – joka valitettavan usein päättyy oppijan periksiantamiseen. Onko tämä se syy, miksi meillä on yhä tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa? Itse uskon, että on.

Jokainen haluaa kuulla olevansa hyvä jossain. Itse uskon, että jokainen on hyvä jossain. Osaaminen vain pitää tunnistaa. Havaita ja dokumentoida, tavalla tai toisella. Monet ammatillisen koulutuksensa keskeyttäneet osoittavat korkeatasoistakin ammatillista osaamista päästessään toiminnalliseen ympäristöön, missä opettamisen sijasta valmennetaan ja tuetaan. Annetaan vapaus toimia – ja havaitaan toiminnassa näkyvä osaaminen. Usein ammattikoulunsa keskeyttänyt pystyy kuin pystyykin saattamaan tutkintonsa loppuun vaikka työpajassa, jossa hän saa positiivista palautetta ja onnistumisen kokemuksia.

Jokainen haluaa kuulla onnistuneensa. Vaikka miten pieni asia. Vaikka miten arkinen. Mutta sen osaamisen havaitseminen johtaa uusiin onnistumisiin. Ja ne voivat johtaa  – oppisopimukseen, tutkintoon tai työelämään – todellisina pidettyihin onnistumisiin. Pienillä onnistumisilla rakennetaan tie suurempiin. Osaamistodistuksen kehittäminen perustuu tähän ajatukseen. Pienistä onnistumisista, joista saa positiivista palautetta, kasvaa helposti iso onnistumisen kierre. Sitä se on vaikea pysäyttää!!