Pakko vie kalatkin…

Hallitusneuvotteluissa suunnitellaan ratkaisuksi nuorten syrjäytymisongelmaan oppivelvollisuuden pidentämistä. Monen nuorten kanssa työskentelevän mielestä ratkaisu on huono. Yksinkertaisesti toimimaton. Missä vaiheessa pakottaminen on kasvattanut itsetuntoa, saanut ottamaan vastuuta omasta elämästä tai lisännyt motivaatiota opiskeluun? Miten itse suhtauduit pakottamiseen ja velvollisuuksiin 15 -vuotiaana?

Mistä syrjäytymiskehitys alkaa?

Useiden kohdalla syrjäytymiskehitys alkaa varhaislapsuudesta ja jatkuu ylisukupolvisena huono-osaisuutena seuraavallekin sukupolvelle. Totta. Mutta mikään ei ole niin lannistavaa kuin tämä yhteiskunnallinen predestinaatio-oppimme, jossa huono-osaisesta lapsesta kasvaa väistämättä huono-osainen aikuinen. Vaikka näin tutkimusten mukaan tapahtuu yhä useammin, syynä ei välttämättä olekaan huono alku vaan se, että tukijärjestelmämme ei tunnista tuen tarvetta eikä pysty tarjoamaan sitä oikea-aikaisesti.

Koulutusjärjestelmämme muuttuu erittäin hitaasti muun yhteiskunnan syklin ollessa nopeampi. Opetustapamme eivät sovi kaikille ja näiden, opetustapoihin soveltumattomien, määrä kasvaa koko ajan. Jotkut toteutetut muutokset, kuten peruskoulussa toteutettava inkluusio, syventävät ongelmia. Kaikkien tuen tarpeita ei tunnisteta, jolloin osa peruskoulujen oppilaista jää tarvitsemansa tuen ulkopuolelle, syrjään koulutusjärjestelmästä.

Syrjäytymiskehitys on yksilöllinen prosessi siinä missä yhteiskunnallinenkin. Etsittäessä sen ehkäisyn keinoja tai pohdittaessa korjaavan työn organisoimista tämä on huomioitava. Jos meillä olisi yksi yhteinen keino, jolla ongelma voitaisiin ratkaista, se olisi jo keksitty. Nyt ei kikkailu yhteisillä keinoilla enää käy, on pystyttävä parempaan ja henkilökohtaisempaan lähestymistapaan.

Miten nuoret reagoivat pakkoon?

Oppivelvollisuus on pakottamista. Äitinä (ja ammatillisena opettajanakin) olen havainnut, että pakottaminen tuottaa harvoin mitään hyvää. Se ei opeta nuorta ottamaan vastuuta omasta elämästään. Se ei rakenna luottamusta pakottajaan, tässä tapauksessa yhteiskuntaan, päättäjiin ja koulutusjärjestelmään. Se ei mahdollista yksilöllisiä ratkaisuja esim. yrittäjyyden suhteen oppivelvollisuusaikana.

Ulkoisten pakkojen voidaan perustellusti ja tutkitusti sanoa heikentävän hyvinvointia. Tämä näkyi nyt myös Sipilän hallituksen perusturvakokeilusta tehdyssä selvityksessä. Kun jo nyt nuorista melkoinen määrä jää eläkkeelle mielenterveyden häiriöiden vuoksi, onko mitään järjettömämpää ratkaisua kuin lisätä nuorten elämää rajoittavien velvoitteiden ja stressin määrää? Suurin ongelma näiden nuorten osalta on kokemus omasta voimattomuudesta ja siitä, ettei pysty itse vaikuttamaan omaan elämäänsä….pakoillako tämä voidaan ratkaista?

Jokainen vanhempi tietää, kuinka teinit reagoivat pakottamiseen yksilötasolla. Onko mahdollista, että tämä käyttäytyminen riittävän kovien paineiden alla joukkoistuu?

Miten toimii koulutusjärjestelmä?

On syytä kysyä, kuinka kuormitettu, uudistusten toteutuksen kanssa painiskeleva ja taloudellisten realiteettien kanssa ongelmia kokeva koulutusjärjestelmämme velvoitteestaan selviytyy. Eri tasoilla on nähtävissä ongelmia, jotka eivät tue oppivelvollisuusiän nostoa.

Parhaiten peruskoulusta eteenpäin selviytyy kaksi ryhmää: hyvät lukijat ja omaksujat ja vahvaa ammatillista erityistä tukea tarvitsevat. ”Tavalliset oppilaat” selviytyvät päivästä toiseen. Resurssit eivät riitä normien mukaisen kolmiportaisen tuen toteuttamiseen niin, että lievät oppimisvaikeudet voitaisiin tunnistaa. Suuri osa oppimisvaikeuksista jää tunnistamatta – ja kuten oppimistuloksista havaitaan, ne vaikeuttavat huomattavasti jatko-opintoja peruskoulun jälkeen.

Ammatillisen koulutuksen resurssit eivät riitä perusopetuksen ongelmien paikkaamiseen – ja osa koulutuksen aloittaneista ei valmistu koskaan. Osa pelkää koulua aiempien kokemustensa perusteella niin paljon, ettei halua edes hakeutua toiselle asteelle. Jos näille opiskelijoille luodaan lisäpaineita korottamalla oppivelvollisuusikää, kuka siitä hyötyy?

Mitä nyt tarvitaan?

Nuorten tilanne on huolestuttava. Ensimmäistä kertaa lapset saattavat jäädä vanhempiaan huonompaan sosiaaliseen asemaan koulutuksestaan huolimatta. Työn merkitys yhteiskunnassa on muuttunut ja samalla on muuttunut kouluttautumisen merkitys ja arvostus. Mahdollisuuksien hahmottaminen monimutkaisessa yhteiskunnassa on hankalaa, monelle mahdotonta. Tämä kaikki yhdistettynä epäluottamukseen yhteiskuntaa kohtaan luo tilanteen, jossa nuoren on vaikea hahmottaa omaa tilannettaan.

Erityisen haastavan tilanteesta tekee se, että syyt ongelmiin eivät niinkään ole yhteiskunnallisia ja yhteisiä vaan usein hyvinkin yksilöllisiä ja henkilökohtaisia. Niiden ratkaiseminen oppivelvollisuutta laajentamalla ei ole mahdollista. Tarvitaan yksilöllisiä palveluja, paneutumista jokaisen nuoren yksilölliseen tilanteeseen ja hyvinkin erilaisten polkujen rakentamista koulutukseen ja työelämään.

Tarvitaan työpajatoiminnan ja etsivän nuorisotyön kaltaisia, vakiintuneiden palvelusektoreiden väliin sijoittuvia palveluja, joiden tehtävänä on yksilöllinen nuoren kohtaaminen ja valmentaminen kattavan tilanneselvityksen jälkeen. Työpajat tarvitsevat toiminnassaan keinoja, joiden avulla nuorten itsetuntoa voidaan tukea ja rakentaa mahdollisuuksia hyvään elämään. Sosiaalinen vahvistaminen ja positiivinen pedagogiikka, tekemällä oppiminen ja oman osaamisen sanoittaminen vievät vähitellen kohti työelämää.

Osaamistodistus työpajan työkaluna

Työpajalla tuetaan nuorten työelämävalmiuksia ja annetaan mahdollisuus myös oman ammatillisen osaamisen kehittämiseen. Toiminta on työelämälähtöistä, mutta vailla tuotantotahtisia pakkoja (joita muuten koulussakin on riittämiin). Työpajalla on mahdollisuus rakentaa hyvin erilaisia palvelupolkuja kohti työelämä- ja opiskeluvalmiuksia.

Osaamistodistus ja työpajan tunnistetut mahdollisuudet kerryttää osaamista tuovat ammatilliset tutkinnot lähemmäksi nuoria ja antavat mahdollisuuksia asettaa ammatillisia tavoitteita. Kun nuori havaitsee tutkintojen sisällön olevan ”tavallista työtä”, kasvavat mahdollisuudet pyrkiä myös tutkinnon osia tai tutkintoja kohti. Osaamistodistuksen annettu palaute osaamisesta, joka ei sisällä kehittymisvaatimuksia on monelle ensimmäinen varaukseton tunnustus saavutetusta osaamisesta.

Tie itseohjautuvaksi työntekijäksi on jokaisella yksilöllinen ja se vaatii monien asioiden oivaltamista ja rohkeutta tuoda esiin omat vahvuudet. Jos koulussa on opittu vain peittämään omaa osaamattomuutta, on tie tavallistakin pitempi. Tekemällä oppivat, vilkkaat, voimakasta kuohuntavaihetta elävät ja/tai passiiviset ja ujot nuoret jäävät kaikki nyt järjestelmän jalkoihin – he tarvitsevat henkilökohtaista apua, jota pitäisi olla tarjolla silloin, kun sen aika on. Oppivelvollisuuden aikana kovinkaan moni näistä nuorista ei sen pidentämisestä huolimatta omaa tuen tarvettaan tunnista.