Projektirahoituksen kova logiikka

Projektiorganisaatioiden ongelmana on aina se, että jokaisessa projektissa on keksittävä jotain uutta. Tämä on johtanut siihen, että aika ajoin päädytään keksimään samaa pyörää aina vaan uudelleen vähän muuntuneella otteella – tai eri rahoitusmuodon kautta. Projektien logiikassa ratkaisee se, miten innovatiivisena hanketta pidetään. Silloin tietysti aloitetaan aina alusta eikä pystytä hyödyntämään aiheen parissa jo tehtyä kehittämistyötä. Tämä saa projektien toiminnan vaikuttamaan hölmöläisen peiton jatkamiselta: otetaan idea tuolta ja siirretään se tuonne ja sitten maustetaan ja höystetään omin maustein ja tarjoillaan rahoittajalle uudessa muodossa. Oman kokemukseni mukaan tämä on etevien ja osaavien projektiammattilaisten ryöstöviljelyä.

Projekteja syytetään siitä, etteivät ne johda pysyviin toimintatapojen muutoksiin. Kahden, maksimissaan kolmen vuoden kehittämistyössä päästään yleensä juuri ja juuri kehittämään uusi toimintamalli tai työtapa. Kun se alkaa olla valmis levitettäväksi laajemmin toimijoiden käyttöön, projekti loppuu. Jatkotoiminnalle saadaan harvoin uutta rahoitusta – perusteeksi ei riitä kehitetyn toimintamallin juurruttaminen, pitää olla jotain uutta, sitä innovatiivista. Tämä on nähdäkseni johtanut siihen, että suuri osa hankkeissa kehitetyistä toimivistakin malleista jää lopullisesti hyödyntämättä. Pystyn yhdeltä istumalta luettelemaan puolenkymmentä hanketta, joiden tulokset ovat jääneet mappiin eikä niiden pohjalta ole pystytty vakiinnuttamaan mitään. Eikä välttämättä jatkokehittämiseenkään ole löytynyt paukkuja.

Projektirahoituksen hyvä puoli on se, että varoja kanavoituu kehittämiseen, mihin muutoin ei niitä suunnattaisi. Pystytään kehittämään uusia toimintatapoja ja myllyttämään uusia ajatuksia. MUTTA: voidaanko näin jatkaa ikuisesti vai tuleeko tämä lähestymis- ja toimintatapa tiensä päähän? Olemme kollegojen kanssa joskus vitsinä puhuneet perustavamme loppuunpalaneiden projektipäälliköiden lepokodin, jonne rekrytoidaan vain tietyn määrän projekteja toteuttaneet todelliset ammattilaiset. Aina näin projektikauden lopussa se ei oikeastaan ole edes vitsi.

Tulosten juurruttaminen pitkäjänteistä työtä

Itselläni on käsissä poikkeusellinen toiminta, PAIKKO. Se on kehitetty melko runsaasti resurssoidussa ESR -hankkeessa(2012-2014), jonka tarkoituksena oli kehittää nuorten työpajojen ja ammatillisten oppilaitosten yhteistyötä. Tavoitteena oli ennemminkin löytää työpajoilta mahdollisuuksia ehkäistä ammatillisten opintojen keskeyttämistä. Yhteistyön kehittämisen lisäksi kehitimme työpajoille työkalut, joiden avulla voidaan ammatillisten perustutkintojen tutkinnonperusteiden avulla tunnistaa työyksikön mahdollisuudet kerryttää ammatillista osaamista ja dokumentoida ja havainnoida yksittäisen valmentautujan ammatillista osaamista ja kirjoittaa osaamistodistus. Tunnistimme hankkeen aikana yli 60 oppimisympäristöä ja osaamistodistusten kirjoittaminen tuli vallitsevaksi käytännöksi muutamassa työpajassa.

Osaamistodistus osoittautui hyväksi työkaluksi ohjaustyössä. Saimme hankkeen loputtua Aluehallintovirastolta rahoitusta työkalujen päivittämiseen ja toiminnan laajentamiseen. Olimme toimineet Valtakunnallisen Työpajayhdistyksen SYNERGIA -verkostossa useiden toisten hankkeiden kanssa, mutta 2015 totesimme muiden toimijoiden hanketoiminnan loppuneen ja valtakunnallisen osaamistodistuksen jääneen vaille päivittäjää. Kun juuri tässä välissä toteutettiin kaikkien perustutkintojen rakenteellinen muutos, jäivät muut käytössä olleet osaamistodistustyökalut päivittämättä (lukuunottamatta Tornion Työvoimalasäätiön omaa OPITUN-mallia). Tilanne näyttäisi varmaan nyt toiselta, jos valtakunnallinen hanke osaamistodistuskäytännön juurruttamisesta olisi saanut rahoitusta – mutta se innovaatio!

Vuoden 2016 alkupuoliskolla päätimme koitella kepillä jäätä. Teimme hakemuksen osaamistodistusverkoston ja siihen kuuluvan koulutuspaketin kehittämisestä sekä osaamistodistustoiminnan kokeilemisesta uusissa toimintaympäristöissä yrityksissä, yhdistysten toiminnassa ja kotoutumiskoulutuksissa. Hankkeen pohjana oli kehittämämme PAIKKO-työkalupakki, joka oli osoittanut toimivuutensa. Hankeneuvottelut ELY-keskuksen kanssa olivat monipolviset. Innovatiivisuutta testattiin koko lailla kovin eikä kuntarahoituksen löytyminen ollut helpoin tehtävä. Pääsimme kuitenkin aloittamaan PAIKKOverkko – hankkeen (ESR) 1.9.2016

Verkosto ratkaisee

Tämän hankkeen aikana on osaamistodistus ja työkalupakki joutunut todelliseen tulikokeeseen. Niin olemme joutuneet me projektin toteuttajatkin. Nyt, hankkeen päättyessä kuukauden kuluttua meillä on

– 22 koulutettua PAIKKO asiantuntijaa, jotka ovat verkostomme ydin. He pystyvät tunnistamaan oppimisympäristöjä ja toimimaan apuna osaamistodistusasioissa

– yli 50 PAIKKO osaamistodistusta käyttävää organisaatiota

– yli 300 tunnistettua oppimisympäristöä työvalmennuksessa, nuorten työpajoilla, yhdistyksissä, yrityksissä ja kunnissa

Silti tilanne vaatii vielä viimeisen kynnyksen ylittämistä: toiminnan laajentamista valtakunnalliseksi tai sen juurruttamista toimintaan niin, ettei sitä kitke pois millään. Nämä asiat ratkaisee se yhteistyöverkosto, jossa olemme nyt viimeiset viisi vuotta toimineet ja joiden kanssa olemme PAIKKOa rakentaneet. Uskooko verkosto toimintamalliin niin lujasti, että pystymme ylittämään tämänkin kynnyksen ja rakentamaan toiminnasta oikeasti pysyvän toimintamallin? Pystymmekö luomaan sellaisen verkoston, että sen oman rahoituksen avulla voidaan ylläpitää PAIKKO työkaluja ja toiminnan laatua niin, että toiminnan merkityksellisyys kasvaa.

PAIKKOunelma

Tämä ei ole Ruususen unta, vaan raakaa työtä. Tavoitteena on, että missä tahansa Suomessa kirjoitettu osaamistodistus kelpaa ammatillisessa koulutuksessa henkilökohtaistamisen lähtökohdaksi missä tahansa Suomen ammatillisessa oppilaitoksessa. Tekemällä oppijat, syrjäytymisuhan alaiset nuoret, ilman ammatillista koulutusta olevat aikuiset, koulusta ikuisen trauman saaneet ”kouluallergikot”, oppimisvaikeuksista kärsivät ja monet muut marginaalissa olevat hyötyvät selvästi osaamisensa dokumentoinnista. Viimeisen ”valtavirtaistamisen” edessä olevan vuoren ylittäminen ei ole helppo tehtävä. Toisaalta olen katsonut sen olevan tässä tapauksessa yrittämisen arvoinen. Onneksi moni muukin on arvioinut toimintaamme samoin.

PAIKKOasiantuntijoista moni on ilmaissut halukkuutensa puhua toiminnan puolesta – ja sen he toki tekevätkin. Länsi- ja Sisä-Suomen AVI:ssa toimintaan ja sen jatkamiseen ja levittämiseen verkostojen avulla suhtaudutaan myönteisesti. Oma taustaorganisaatiomme KYT ry kannustaa meitä. Meillä on tässä yhteinen asia, jonka toteuttamiseen uskomme. Raadollista tässä on se, ettei kukaan pysty toteuttamaan unelmaansa ilman resursseja. Ja se, etteivät meidän yhteiskuntamme rahoitusmallit  ja -kanavat tue tämänkaltaista toiminnan skaalaamista ja juurruttamista. Silti, onnistumisen mahdollisuus on nyt olemassa.

…ja sen kääntöpuoli

Koska juurruttamistyön rahoituskanavat ovat rajalliset, vaatii tämän viimeisen kynnyksen ylittäminen luovuutta ja sinnikkyyttä. Pitää myös huolehtia siitä, ettei tämän kiipeämisen, riskien ottamisen ja ”kaikkien kivien kääntämisen” jälkeen ole niin uupunut, että ei jaksa enää toteuttaa toimintaa, jolle rahoitusta etsii. Samalla tietysti hoidetaan päättyvän hankkeen raportoinnit ja selvitykset kunnialla maaliin.

Rahoitusjärjestelmämme tukee uusia innovaatioita ja käyttää niihin merkittäviä summia rahaa vuosittain. Olen monesti miettinyt, että miten tässä innovaatioruletissa valikoituvat pysyviksi jäävät mallit. Selviytyykö tässä evoluutiokamppailussa se, jolla on parhaat suhteet vai se, jolla on paras malli? Vaiko kenties se, joka ei suostu millään antamaan periksi? Kuinka paljon sellaisia innovaatioita jää lopullisesti ottamatta käyttöön, joilla voisi esimerkiksi työllisyyden hoidossa olla todellista merkitystä. Sellaisia malleja, jotka auttaisivat kaikkia palveluja tai apua tarvitsevia, emme löydä. Ne olisi kyllä jo löydetty, niin paljon osaavia ammattilaisia työllisyyspalveluiden kentällä toimii. Siksi meidän tulee tyytyä malleihin, jotka auttavat edes osaa palvelujen tarvitsijoista. Jos lähdemme ajatuksesta, että on autettava kaikkia, juoksemme suoraan piikkilankaesteeseen – emme voi tehdä mitään!